Etkä edes osaa aavistaa
miten hajoitat minun maailmaa.

Kun hyräilet korvaani
niin pehmeästi ja liian hiljaa
suljen silmäni ja tuoksuusi jään
pieneksi hetkeksi elämään.

Tuutu laulun
laulaa äiti pieni
lauluista kauneimman
jonka julmuus
maailman vaientaa.

Älä sano, että rakkaus sai aikaan sen
lähdön luokse enkelten.
Jos näin kylmää se olla saa
tahdon väliinpitämättömyyden
tämän maailman pelastamaan.
Pelko peittoaa rakkauden heikkoutta
se saa hiljaisuuden tuskasta huutamaan.

Lämmin syli ymmärtävin
rakastavan kumppanin
Siihen jää
turvaan hengähtämään
viimeistä henkäystä.

Kunnes kuolema erottaa
niinhän sitä vannotaan.
Jonka käsiin elämän jätti
hänen käsistään se lähti.

Tuonelaan
ikuisuuteen odottamaan
kunnes taas
tavataan.

Kun minut valtaa rauha, jota en osaa edes sanoin kuvata, voiko se olla pahaa? Tyyntä ennen myrskyä. Ja kun taivas sitten repeäisi jäisi jäljelle enään kaatuneet puut, jotka tuuli olisi repinyt juurineen. Runneltua luontoa, silmän kantamattomiin. Miten voi uskoa rakkauden parantavaan voimaan sellaisen näyn edessä? Vai onko se jotain, jota halutaan uskotella itselleen ja ostaa mielenrauha? Koska mikään kaunis ei voi koskaan olla pahaa.

Sinussa minä katson kauneutta, joka useasti tuntuu kipeänä rinnassani. Rakkaus voi sattua ihan vain siksi, että sitä on niin paljon. Kun nukut vierelläni ja minä yöntunteina kuuntelen hengitystäsi, voin pahoin ymmärryksestä, että joskus en enään herääkkään viereltäsi. Jos saisin päättää, jäisi ikuisuus meihin eikä ajalla olisi otetta. Pysäyttäisin sen tähän, jos vain voisin. Kun silitän hiuksisasi ja sinä painat pääsi rintoihini, tiedän, että olen saanut enemmän, kuin koskaan uskalsin toivoakkaan. Silloin minun rakkauteni on syvää ja niin puhdasta. Sinussa on kotini, vaikka en tiedä, onko se viisasta, rakentaa maailmaansa toiseen. Ehkä en selviäisikään, jos jotain tapahtuisi?

Kun hän katsoo minuun, on kuin varjo lankeaisi yllesi ja jäisit katseeni ulottumattomiin. Sydämessäni olisikin tilaa enemmän kuin tiesinkään. Paljastuisi alueita, joita sinä et asutakkaan. Se on hämmentävää. Epäilen, etten osaakkaan rakastaa, etten tiedäkkään rakkaudesta mitään. Se on myöskin pelottavaa. Jos se, mitä sinua kohtaan tunnen, ei ole rakkautta, voisinko koskaan selvitä hengissä mistään tätä vahvemmasta? Onko edes mahdollista, että on olemassa suurempaa, kuin se, mitä sinua kohtaan tunnen? Voiko olla, että rakkauteni onkin pelkkää valhetta, minun tietämättä sitä itsekkään?

Näinä vuosina
yrittänyt oon
tyytyä kohtaloon
etten sinua saa
rakastaa.

Ja taas ne soittaa
sitä samaa kappletta
kun sydän koittaa
unohtaa.
Pääni painan
vasten ikkunaa
sen kylmään lasiin
sydän hajoaa.

Suutelet häntä suulle
ja me muut nauramme
joku kiusoittelee
nuorta lempeenne.

En sanotuksi saa
vain mutinaa
kun katson silmiisi
onnea ja näkemiin.

Ihosi lämpö ihollani
en muuta kaipaisikaan
mutta toisinaan jokin minut valtaansa saa.
Ei ole kaunista katseltavaa
kun kaiken kauniin onnistun
taas tuhoamaan.

En ehkä tienyt sitä itsekkään
kun päätin etten lähdekkään
ettei minusta olisi seitsemää päivää
kahtataoista kuukautta
onnellistä perhe-elämää leikkimään.
Ei enää kun on oppinut
kaaoksesta kaaokseen heräämään.

Olen liian kylmä
välittääkseni
sanoistasi
kuullakseni
äänesi.

*

Et ole koskaan
johtunut kohtaamaan
pahaa minussa.

Ihmistä
joka repii sanoillaan
turruttaa rakkaudellaan.

Liian sairasta
että selviäisit voittajana
haavoitta käsissäni.

Olet ansainnut kaiken
rakkaudellasi.

Typeränä tyttösenä
sekaisin itsestään
tietämättä mitä tahtoo
itsekkään.

En väistelisi
tai koittaisi paeta
kohtaisin katseesi vakaana
ja rehellisenä.

Vaikka se repisikin
puut juuriltaan
ja saisi aikaan
liian suuria muutoksia.

Selvittäisin tässä ja nyt
omat sekavat ajatukseni
pudottaisin ne ihollesi
valmiina kuolemaan.